My heart will go on.

"The colour of my love" (1993)

Ne ketkä minut parhaiten tuntevat, tietää että minulla on hyvin outo musiikkimaku ja ne jotka tuntee minut vielä paremmin tietävät, että pidän Céline Dionin musiikista. Ylä-aste- ja lukioikäisenä kuuntelin hänen musiikkiaan suhteellisen paljonkin. Periaatteessa minun ei pitäisi tykätä Célinen musiikista, koska hänellähän on aika korkea ja 'piipittävä' ääni, enemmän mieleeni on esimerkiksi Laura Pausini, jonka ääni on vähän tummempi.

No mutta takaisin Célineen. Minulla on tähän hyvä syy kyllä, miksi fanitan kyseistä laulajaa, tämä saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta näin se vain on. Omistin aikoinaan Sony Walkmanin, sellainen kannettava vekotin joka soitti kasetteja, ehkä jotkut teistä tietävät mitä ne ovat/olivat. Minun soittimeni oli hieman viallinen, siinä ei toiminut kelaustoiminto. Siskollani oli yhdellä kasetilla Green Dayn "Insomniac" levy ja toisella puolella oli Céline Dionin "The colour of my love". Green Dayn levyn loputtua, minunt "piti" kuunnella Célinen levy että pääsisin takaisin rokkaamaan laadukkaan pop-punkin pariin. Ja tästä se fanitus sitten lähti. 

Valehtelen jos väittäisin etteikö Célinen musiikki olisi edes vähän muokannut nykyminääni, koska onhan se, en sitten tiedä onko se muokannut parempaan vaiko huonompaan suuntaan, annan ystävieni olla tuomareina. Mutta, en usko että fanittaisin Dionia jos nyt kuulisin häntä ensimmäistä kertaa. Nykyäänkin kuuntelen häntä vain nostalgia mielessä, niitä 90-luvun levyjä kuten "Unison", "The colour of my love", "Falling into you" ja "Let's talk about love". Myös ranskankielinen levy "D'eux" oli kovassa soitossa junnuna. Kyllähän uudemmat "A new day has come" ja "One Heart" on ihan käypiä levyjä vielä. Sen uudempaa tuotantoa en juurikaan ole kuunnellut, välillä jotain olen kokeillut, mutta ei ne oikeen iske samalla tavalla kun nuo vanhemmat. Oli minulla myös kaksi konserttia VHS'llä jota diggailin; "Live in Memphis" ja "Live a Paris", näitä fiilistelen vieläkin joskus YouTubesta. Tuohon aikaan YouTubeehan ei ollut, joten kirjaston musiikkiosasto sai jeesata ja sieltähän molemmat videot löytyikin.

Vielä noin viisi vuotta sitten en oisi moisesta aiheesta olisi pystynyt näinkin julkisesti kirjoittaa, mutta koska en enään välitä siitä, mitä ihmiset pitävät musiikkimaustani. Kaikillahan näin ns. "guilty pleasure" levyja ja artisteja on, ehkä joskus kirjoitan jostain muista artisteista/biiseistä mitkä lukeutuvat tähän samaan kategoriaan. Sitä päivää odotellessa; my heart WILL go on!