Hyvää Joulua 2014!

Torspo toivottaa lukijoilleen erittäin hyvää ja rauhallista Joulua 2014!

Long live The Chariot.

Päivää!

Tämänkertainen postaus on aiheesta, tai bändistä, josta minun on pitänyt pitkään kirjoittaa, mutta fiilis ei ole ollut täysin kohdallaan. Mutta nyt se hetki on koittanut. Halauisin myös omistaa tämän postauksen rakkaalle ystävälleni Nikolle; oooooh yeaaaah!

THE CHARIOT

The Chariot, on bändi joka on viimevuosina todella tehnyt vaikutuksen minuun. Vaikka olen ollut fani suhteellisen lyhyen ajan, kun en aluksi tajunnut kuinka kova bändi on kyseessä, onneksi sen olen nyt tajunnut ja viisastunut samalla.

Ollessani Endrive yhtyeessä, kitaristimme Niko aina hehkutti tätä bändiä, mutta syystä tai toisesta en koskaan oikein jaksanut vaivautua kuuntelemaan. Tiesin suurinpiirtein millaista sekamelskaa se oli ja en nähnyt siinä musiikissa mitään punaista lankaa niinsanotusti, mitä vähän sitä yritin kuunnella. Sitten jossain vaiheessa, en tiedä miten, tai miksi, mutta aloin päästä jyvälle ja pikkuhiljaa aloin ymmärtämään mistä tässä on kyse; vapaudesta. Kaiken sen sekasotkun ja kaaoksen keskeltä löysin jotain, mitä en oikein osaa sanoin kuvailla. Jotain mitä en ole minkään muun tämänkaltaisen bändin kohdalla löytänyt. Chariotin musiikista, uskokaa tai älkää, loistaa läpi valtava määrä rakkautta ja intohimoa. Sanoituksista paistaa läpi bändin positiivisuus, mikä on erittäin harvinaista, tämänkaltaiselle bändille.

Minä ja osa bändistä Helsingissä keikan jälkeen.

Aloin netistä katselemaan keikkapätkiä ja ihastuin siihen energiaan mikä bändillä on lavalla, aika hullua touhua osittainkin, mutta tässä taas tulee mieleen sana "vapaus". Rumpalin näkökulmasta, Chariotin rumpali David Kennedy jätti kyllä meikäläiseen valtavan ja pysyvän vaikutuksen. Se energia millä kaveri hakkaa niitä rumpuja on mahtavaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Ajan myötä se sama alkoin näkymään omassakin soitossa, jostain kumman syystä. Alkuvuodesta 2013 sain vihdoinkin tilaisuuteni nähdä bändin ihan livenä, Suomen Helsingissä. En muista tarkkaa päivämäärää, mutta muistaakseni se oli Maaliskuussa ja paikkana toimi legendaarinen klubi nimeltä Nosturi. Siellä mukana oli myös erittäin kova Dead and divine sekä Chariotin laulajan edellinen bändi, Norma Jean. Illan taisi kuitenkin aloittaa Suomalainen bändi, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista.

Kuvankaappaus dokumenttielokuvasta

Viime vuonna bändi päätti lopettaa toimintansa ja se iski kyllä kovaa meikäläiseen, just kun olin päässyt sisään bändiin ja ymmärtänyt sen hienouden. Mutta levyt ja musiikki elää ikuisesti ja niitä kuuntelen nykyään enemmän kuin koskaan. Bändi julkaisi joitain viikkoja sitten vajaan tunnin mittaisen dokumenttielokuvan jäähyväiskiertuestaan joka lopulta innoitti minua kirjoittamaan tästä aiheesta. Suosittelen jokaiselle musiikin ystävälle tämän dokumentin katsomista ja muitakin bändin haastatteluja sekä muita bändiin liittyviä videota; niitä katsellessa ei voi muuta kuin ihailla bändin toimintaa keikkapaikkojen ulkopuolelta ja ehkä ymmärrätte, miksi rakastan tätä bändiä niin paljon.

"May the history book read of all of our names.
Be it blood, be it ink, but atleast we were free.
This is only a fracture of what I've got to say,
but it must said, yeah it must be said.
If I leave this earth tonight may it be said,
that I spoke my peace,
I spoke with the wrath of his grace.

Oh we stand hand in hand and we walk without fear.

This is a revolution!"

The Chariot - "The City"

Oppisopimus.

Iltaa!

Moi kaikki ystäväni jotka tätä lukevat, teitä ei kyllä montaa taida olla, mutta ei se mitään, omaksi ilokseni tätä lähinnä kirjoitan.

Duunari-Torspo

Ajattelin vain vähän lyhyesti päivitellä mitä tännepäin kuuluu. Työsuhteeni on nyt edennyt siihen pisteeseen, että tämä työharjoittelu, Rekrykoulutus nimeltään, on tulossa päätökseen tämän viikon perjantaina ja alustavasti ensi viikon maanantaista alkaisi sitten kahden vuoden Oppisopimus, tai näin ainakin toivon, että saataisiin kaikki byrokraattiset toimenpiteet hoidettua, positiivisia kokemuksia tästä ei ole montaa, mutta ainahan joku/jokin voi yllättää kivasti. Muuten olen kyllä viihtynyt työssäni kovasti. On mukavaa kun on saanut taas vähän rutiinia arkeen ja viikonloput oikeasti tuntuu viikonlopuilta. Työttömänä pitkään ollessa viikonloput ei tuntuneet niin erikoisilta, nyt "raskaan" työviikon jälkeen oppii nauttimaan muutamasta vapaapäivästä, tosin ensiviikolla niitä vapaita onkin vähän enemmän kun on Joulu ja kaikkea sitä.

Bändirintamalla on loppuvuoden hiljaista. Marraskuu olikin aika kiireistä bänditouhun merkeissä, joka sitten huipentui LIONS keikkaan Turussa itsenäisyyspäivänä, mutta siitä olettekin saaneet lukea varsin eeppisen postauksen. Toivottavasti ensi vuonna saisi taas keikkailla ja puuhailla musiikin parissa yhä tiheämpään tahtiin. Tarkoitus olisi myös alkaa vähän työstämään omaa materiaaliakin, siitä en tässä vaiheessa kerro sen enempää, lisää tuonnempana, kun jotain oikeasti on alkanut tapahtumaan.

Eipä mulla kai tässä sitten muuta kuin että nähdään taas ensi kerralla. Seuraava blogipostausaihe onkin jo minulla valmiiksi mietittynä joten sen naputtelen tänne hyvin todennäköisesti torstaina, huomiselle ja keskiviikolle kun on jo työpäivänjälkeistä ohjelmaa suunniteltuna. Mutta nähdään taas ensi kerralla. Hei vaan hei.

Koitetaan pojat pärjätä,

- Torspo T. Tuhoaja

Thank you LIONS!

Huomenta.

Hei taas kaikki, vähän on taas pidetty blogist taukoa, mutta nyt on hyvä sauma kirjoitella ja fiilis jokseenkin kohdillaan joten katsotaan mitä tästä tulee.

Tämän kirjoituksen aiheena saa toimia tarina bändistä joka syntyi eräänä kesänä Turussa kun Cassie oli laulajamme Sofian ollessa Yhdysvalloissa opiskelemassa ja me muut soittajat jäätiin oman onnemme nojaan. Treenikämpällä syntyi sinä kesänä legenda, kulttibändi joka lopulta nimettiin yksinkertaisesti LIONS. 

Kun sitten loppukesästä 2012 muutin takaisin Kokkolaan, jäi LIONS Cassien tapaan omalta osaltani taakse. LIONSin liekki ehkä sammui, mutta jossain siellä raunioiden alla kyti pieni hehku, joka ajan myötä hiljalleen alkoi voimistumaan. Juteltiin poikien kanssa internetin välityksellä että eihän tätä bändiä voi tähän jättää. Niinpä varasimme yhden sunnuntaisen studiopäivän turusta, Cassie-äänityksistä tuttu V.R. Studio jota pitää maanmainio rumpali ja kanssaihminen, Vuolan Jussi. 

Treeniviikonloppu ennen
sunnuntain studiosessiota

Kyseisen sunnuntain viikkona matkasin sitten Turkuun jonka perjantai ja lauantai vietettiin treenikämpälle biisejä kirjoitellen, sovitellen ja harjoitellen kunnes sitten sunnuntaina mentiin studioon ja livenä nauhoitettiin biisit purkkiin. Tiesimme jo tässä vaiheessa että meillä oli jotan erikoista. Pitkän miksaus- ja masterointisessioiden jälkeen, tämä timantti, julkaistiin Elokuun ensimmäisenä päivänä nimellä "Avoir le mal de quelqu'un" ilmaiseksi bandcamp-nimisessä palvelussa, klikkaa tästä jos haluat kuunnella ja/tai ladata tuotoksen ilmaiseksi koneellesi.

Studiossa

Ajateltiin sitten että tämä oli tässä, saatiin laulut nauhalle ja maailmalle ihmeteltäväksi eikä sen kummemmin suunniteltu keikkailevamme. No, jossain vaiheessa erään toisen hardcore vetoisen yhtyeen laulaja pyysi meitä mukaan erääseen hardcore painoitteiseen iltamaan Turkuun. Päätimme tarttua kiinni tästä tarjouksesta ja näin ensimmäinen ja ehkä ainoa LIONS keikka oli tulossa, itsenäisyyspäivänä 2014.

Keikkapäivänä kokoonnuttiin treenikämpälle treenaamaan biisejä, koska viimeisestä yhteissoitosta oli kulunut aikaa, melkein vuosi. Viimeksi soitettiin yhdessä studiossa Helmikuussa, mutta siitä huolimatta biisit lähti hyvin käyntiin, kulkivat vielä paremmin ja päätyivät, ainakin allekirjoittaneen osalta sekä leveään hymyyn että hengästymiseen. Saatuamme biisit kuosiin, pakkasimme pienet henkilöautomme ja ajoimme pari kilometriä kitaristimme Valtterin luo tunniksi ja siitä sitten kohti Turun klubia.

Keikkapäivän treenisessiot

Yleisen hengailun ja onnistuneen soundcheckin jälkeen seurasi sitten odottelu. Oltiin illan ensimmäinen akti ja meidän oli tarkoitus kiivetä lauteille klo 21.45, mutta koska settimme oli äärimmäisen lyhyt, vain noin 20 minuuttia, niin vähän sitä pitkiteltiin. Bäkkärillä oli letkeä tunnelma ja yleisö salin puolella ei tiennyt mitä he kohta saisivat kokea. Jotain ainutlaatuista ja ainutkertaista. Kun sitten sen aika tuli  kiivettiin lavalle ja intron lähtiessä pyörimään, pulssini kiihtyi ja intron loputtua, setti lähti käyntiin "Everything, nothing" kappaleen rumpufillillä ja siitä eteenpäin keikka oli omalta osaltani melkoista tunteiden vuoristorataa; adrenaliini virtasi ja rummut sai kyllä sellaisen selkäsaunan että hiki lensi ja korvissa soi päiviä tämänkin jälkeen.

Keikka oli ohi ja soitto oli mennyt niin nappiin kun se olosuhteisiin nähden voi, jengiä tuli kehumaan ja kyselemään seuraavan keikan ajankohtaa. Mutta tämänhän piti olla meidän ainoa keikka; ainutlaatuinen "once in a lifetime"- tyylinen ratkaisu. Mutta heti kun päästiin takaisin takahuoneeseen hikisinä, tunteemme lavalla vuodattaneena ja kaikkemme antaneena, joku heitti ilmoille lauseen "Ei kai tää nyt voi olla tässä? Eihän tämä tähän voi jäädä?". 

Aika näyttää... 

Mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että LIONS tulee vielä. Sitä odotellessa, klikkaa tästä jos haluat nähdä yhden biisin verran rumpuvideoo kyseiseltä keikalta