Muuttohommia.

Lyhyehkö päivitys tähän väliin mitä täälläpäin on viimepäivinä tapahtunut. Ajattelin että voisin ihan päiväkirjamaisesti tänne myöskin kirjotella. Olen tässä nyt reilun vuoden asunut yhdessä kämppikseni, Samuelin, kanssa. Hän muutti tänne Elokuun alussa 2013 ja eilen hän muutti pois. Itse siis muutin tähän Elokuussa 2012 ja asuin vuoden yksin. Tämä on tilava, mukava kaksio, mahtavalla paikalla aivan torin kupeessa ja ydinkeskustaankin on vaivainen kilometri. Nukuin eilen ensimmäisen yöni omassa makuuhuoneessa pitkään aikaan. Samuelilla siis oli makuuhuone ja minulla sänky olohuoneen nurkassa. Nyt pitäisi alkaa sisustaan olkkaria uusiks, kun ison sänkyni sain roudattua makuuhuoneeseen. Suurin kysymysmerkki tällä hetkellä on, että mihin sijoitan nörttinurkkani, no, se jää nähtäväksi. Kuvia tulee uudesta sisustuksesta, sitten kun se on edustuskelpoisen näköinen.

Tänä viikonloppuna Kokkolassa vietetään Venetsialaiset, mikä lukeutuu kyllä omiin suosikkeihini. Torilla on iso lava ja paljon mielenkiintoista ohjelmaa ja esiintyjää. Tänään on luvassa mm. Relentless Fury niminen Yngwie Malmsteen tribuutti bändi sekä myöhemmin illalla Pariisin Kevät. Huomenna sitten pääesiintyjänä toimii Paula Koivuniemi, ihan mielenkiinnolla menen kyllä kuuntelemaan. Lauantai-illan kruunaa sitten ilotulitukset puolenyönaikaan.

Mutta sellaista tänne kuuluu. Palaan asiaan kunhan saan kämpän taas kondikseen. Koitetaan pärjätä!

Caught on tape.

Heippa taas, pienen hiljaiselon jälkeen. Varmaan useampi ollut ihan hukassa kun en eilen mitään kirjoittanut, olkaa huoleti, tästä saattaa tulla pitkä postaus. Aiheena tänään toimii eräs minulle rakas harrastus nimeltä videokuvaus ja editointi.

Kaikki taisi alkaa 2005, kun aloin kuvamaan rumpuvideoita YouTubeen. Ei niihin sen kummemmin editointia tarvittu. Laitoin vaan treenikämpällä jonkun kappaleen soimaan äänentoistolaitteista ja soitin mukana ja kamera kuvasi. Ei tarvinnut jälkeenpäin lisätä alkuperäiskappaletta taustalle kun se kuului videossa valmiiksi, erittäin huonolaatuisena, mutta jostain oli aloitettava. Lisäsin kyllä viileitä alku- ja lopputekstjä ja editorina toimi tuolloin maanmainio Windows movie maker. Kamerana toimi enimmäkseen Canon IXUS pokkari, mikä malli milloinkin ja jossain vaiheessa minulla oli myös Samsungin pokkari, mutta sitten taas vaihdoin tuttuun ja turvalliseen Canoniin.

Olisiko ollut alkuvuodesta 2006 kun ostin ensimmäisen kunnon videokameran, Sony handycam, joka kuvasi MiniDV nauhalle. Tämä kamera oli siitä hyvä, että siihen sai liitettyä ulkoisen mikrofonin, mikä helpotti kun kuvasi keikkoja, ei rämissy niin paljoa. Mutta videoiden tuominen tältä kameralta koneelle oli erittäin työlästä, mutta eipä se minua estänyt saatika sitten hidastanut. Aloin tekemään "dokumentteja" bändeistäni jos vaikka mentiin studioon, keikalle/kiertueelle tai sitten jokin muu bänditapahtuma. Yksi suosikeistani näistä on 2007 valmistunut dokumentti siitä kun oltiin Endrive kanssa studiossa nauhoittamassa "As we abandon everything" EP:tä, dokumentti sai nimekseen "Endrive in the studio: A band of retards" (klikkaa katsoaksesi kyseinen video, toimii myös tämän postauksen edetessä, kun mainitsen jonkun videon). Myös kun Turusta matkasin kotia Kokkolaan, niin tein kotonaolostani pientä dokumenttia, näistä ehdoton suosikkini on "Where the mind rests". Minusta myös tehtiin pieni haastattelu paikalliseen Österbottningen lehteen Helmikuussa 2005, olisi kiva löytää se jostain ja postata tänne, suomeksi käännettynä tietenkin. 

Jossain vaiheessa pistin Sonyn kamerani myyntiin huuto.nettiin ja ostin tilalle sisäisellä kovalevyllä varustetun digivideokameran, joka kuvasi laajakuvaa, kun taas edellinen MiniDV kamerani kuvasi perus 4:3 kuvaformaattia. Uuden kameran ongelmana oli se, ettei siihen saanut ulkoista mikkiä ja ääni särisi erittäin helposti, eteenkin kun yritti jotain musahommia kuvailla, keikkoja lähinnä. Mutta videoiden siirto koneelle oli mutkatonta ja kuvanlaatu huomattavasti parempi ja oli hienoa kuvata laajakuvaa vihdoin. Tällä kameralla on kuvattu lukuisia bändireissuja ja muutakin vähemmän tärkeetä. Taisin kokeilla videobloggaamistakin, ennenkun se oli niin suosittua kun mitä se on nykyään, mutta huomasin ettei minun ääneni sovi kameran eteen höpöttämiseen joten keskityin muiden kuvaamiseen ja blogin kautta sitten avauduin erinäisistä aiheista.

Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että omistan Canon Powershot SX40 HS digkameran joka kuvaa teräväpiirtoa, mutta ongelmani nyt on se, että tietokoneissani ei riitä kunnola tehoja Full HD videon editoimiseen, ainakaan kovin sujuvasti. Editointiohjelmana toimii tällä hetkellä Linux pohjaiset kdenlive ja Openshot nimiset ohjelmat ja Windows koneella on sellainen käytössä kuin PowerDircector. Minulla on myös käytössä pieni Canon IXUS pokkarikamera, jossa on jostain syystä aivan uskomaton mikrofoni ja ei särise sitten millään. Sitä käytään nykyään pääsääntöisesti niinsanottuna rumpukamerana (drumcam) jolla pyrin kuvaamaan kaikki soittamani keikat, en siksi että olen itsekäs ja tykkään katsoa kun soitan, vaan lähinnä itseopiskelun merkeissä. Keikan aikana voi kikkailla vaikka mitä ja tuntuu siltä et teen jotain tosi siistiä, sitten kun nauhalta kattoo ja kuulee kokonaisuuden ja huomaa ettei ehkä siihen kohtaan kannata niin soittaa. Olen tällä tavoin, mielestäni, kehittynyt rumpalina erittäin paljon. Tietää mitkä jutut toimii ja mitä kannattaa jatkossakin tehdä ja sitten taas mitä ehkä ei kannata enään tehdä. Tässä yksi esimerkki.

Seuraava askel tässä harrastuksessani on investoida kunnon ns. "tehomyllyyn" millä voin viedä harrastukseni seuraavalle tasolle, eli "nextille levelille" niinsanotusti. Kyseinen kone onkin korkealla säästölistallani sitten kun saan töitä ja alan saamaan palkkaa. Sitä päivää odotellessa.

Jos haluatte nähdä mitä kaikkea olen saanut aikaan, tsekatkaa minun molemmat YouTube tilit tästä ja tästä

Aarteenmetsästystä.

Ajattelin ottaa vähän taukoo musiikista kirjoittamisesta, mutta koska se nyt on isoin osa elämääni niin siitä on helppoa kirjoittaa. Mutta nyt kirjoitan jostain muusta, taiteesta kylläkin, nimittäin videopeleistä. Omistan Playstation 3 nimisen konsolin, jota en ole kyllä kovinkaan kauan omistanut ja se on ensimmäinen omistamani konsoli. Minulla ei lapsuudessa koskaan ollut sitä alkuperäistä Nintendoa tai Sega Megadriveä, minulla oli Amiga 500 ja sitten PC, niistä ehkä myöhemmin lisää. Toki ystävilläni oli näitä konsoleita ja ehkä fiilistelen niitä joskus toiste, tästä tulee muuten aivan liian pitkä ja sekava teksti. No, sekava siitä tulee jokatapauksessa.

Eli konsolit on suhteellisen uusi juttu minulle ja kun aikoinaan ostin PS3:en, mikä tapahtui syksyllä 2011, se oli vaan lähinnä sen takia että saisin pelata uusia NHL pelejä. Konsolin mukana tuli tietysti silloin uusin änäri, eli NHL 12. PC:llä minulla oli lähestulkoon kaikki EA Sportsin NHL pelit 96-2009. Koska minulla ei ollu konsoleita penskana, tottuminen ohjaimeen kesti ja enkä vieläkään ole täysin sinut ohjaimen kanssa, mutta jos joku nyt sanoo että paina "ympyrää", minun ei tarvitse katsoa alas ohjaimeen että missäs se nyt oli. Ennenkuin oman konsolini hankin, pelasin Turussa ystäväni Tapsan luona hänen konsolillaan. Monta iltaa/yötä istuttu siellä ja "datailtu", kuunneltu musaa ja pelattu pleikkaria. Enimmäkseen pelasin GTA 4:sta ja ostin jopa itselleni NHL pelejä vaikken edes omistanut kyseistä konsolia. On niitä iltoja ja öitä hyvinkin paljon ikävä ja seuraavan kerran kun menen Turkuun, pitää kyllä yksi moinen yö ottaa taas, niinkuin ennen vanhaan.

No nyt kun on tullut ulos uusi PS4 ja Syyskuussa sille julkaistaan NHL 15, voitte kuvitella kuinka innoissani olen, siinä on vain yksi pikku pulma; raha. Mutta nyt näyttää siltä että saan töitä joten tämäkin huoli toivon mukaan katoaa kanssa. En vaan taida saada sitä ostettua ajoissa kun NHL kausi alkaa. Oon vaan siitä outo lätkänörtti, että tykkään pelata konsolilla kautta reaaliajassa ja lähestulkoon täysimittaisia otteluita. En ole niin hardcore gameri, vielä, että odottaisin jotain peliä ja sitten julkaisupäivänä ostan sen, paitsi jos kyseessä on uus änäri, luonnollisesti. Suurin osa peleistäni on kirppiksiltä ostettuja tai sit jos kaupasta, niin vähän halvempia vanhempia pelejä. Ainoa minkä ostin, änärin lisäksi, pian ilmestyttyään oli GTA V, mutta koska sain lahjakortin synttärilahjaksi Anttilaan niin käytin sen siihen, eli tavallaan se oli lahja.

Uncharted 2: Among Thieves

Tapsalla aikoinaan innostuin sellaisesta pelistä kun Uncharted, kyseisen sarjan kakkososaan. Mutta en pelannut juonta, vaan mentiin heti online ja kuten arvata saattaa, turpiinhan siellä tuli. Mutta pikkuhiljaa kehityin ja aloin pärjäämäänkin jotenkuten. Nyt joitain vuosia myöhemmin olen hankkinut pelin itselleni, itseasiassa omistan koko trilogian. Pelasin ykkösen läpi ja nyt olen kakkososan loppuvaiheilla, olen täysin koukussa. Eilenkin tuli vaatimattomat viisi-kuusi tuntia putkeen pelattua, mikä minulle on erittäin pitkä aika. Kesällä ei oikeen tehny mieli pelata, mutta nyt kun säät on alkanu viilentymään ja illat pimenemään, on mukava kaivata pleikkariohjain esille ja pelailla. Yksi monista syistä miksi pidän syksystä ja talvesta. Uskon että kun Uncharted kakkosen pääsen läpi, niin laitan samaten kolmosen kehiin. Ja nyt kuulin että Uncharted 4 julkaistaan ensivuonna PS4-konsolille, niin aarteenmetsästykselle ei näy vähään aikaan loppua.

Dale Watson.

Dale Watson

Olisiko ollut vuonna 2009, kun minulla oli Jyväskylässä eräs bändi, josta ikävä kyllä ei tullut oikeen mitään, mutta jonka toinen kitaristi esitteli mulle, huumorimielessä, Dale Watson nimisen kaverin kappale nimeltä "Flat Tire". Aluksi kyseistä kappaletta kuuntelin itsekin läpällä niinsanotusti. Mutta sitten tutustuin levyyn "The Truckin' Sessions", levy jolta kyseinen kappale löytyi. Levy jonka sanoitukset käsitteli rekkamiehen arkea säestettynä kunnon kantrilla, ei mitään sellaista Brad Paisley sontaa. Jonkun ajan kuluttua sitten kuulin, että Dale oli julkaissut myös "The Truckin Sessions: Vol. 2". Sehän lähti tehosoittoon sitten myös. Aina kun ajoin Turku-Kokkola väliä, nämä kaks levyä soi alusta loppuun vähintään kerran kyseisen ajon aikana, kunno autoilumusiikkia, varsinkin kesäisin.

The Truckin' Sessions

Pitkään kuuntelin vaan näitä kahta levyä, mutta ajan myötä olen tutustunut miehen muuhunkin tuotantoon ja rakkaussuhde tämän miehen musiikkiin on vain vahvistunut. Tässä taas istun ja kuuntelen hänen tuotantoaan satunnaissoitolla, sopivan leppoisaa lauantai-aamun musiikkia.

Dale on saanut paljon "kritiikkiä" näiltä mainstream kantri-sellouteilta. Joku Bale, en nyt muista sukunimeä, haukkui Dalea vanhaksi pieruksi, eli siis old fart. Tästä syntyikin mainio Dale kappale, jonka nimeksi tulikin sitten "Old fart (a song for Blake)"

"Well, I'd rather be an old fart, than a new country turd
I know I ain't booksmart, but from what I've heard
I'm just a jackass, that likes the ol' country sound
Plenty of us old farts still hangin' around."

Tulee vähän mieleen nämä rap artistit ja niiden kinastelut keskenään biisien voimin, tämä on Dalen pieni vastaisku modernille kantrimusiikille, just hyvä. En minä nyt tiedä mitä muuta voisin tässä kaverista kirjotella. Jos vanha kunnon ja oikea kantrimusiikki iskee, tutustukaa miehen tuotantoon.

My heart will go on.

"The colour of my love" (1993)

Ne ketkä minut parhaiten tuntevat, tietää että minulla on hyvin outo musiikkimaku ja ne jotka tuntee minut vielä paremmin tietävät, että pidän Céline Dionin musiikista. Ylä-aste- ja lukioikäisenä kuuntelin hänen musiikkiaan suhteellisen paljonkin. Periaatteessa minun ei pitäisi tykätä Célinen musiikista, koska hänellähän on aika korkea ja 'piipittävä' ääni, enemmän mieleeni on esimerkiksi Laura Pausini, jonka ääni on vähän tummempi.

No mutta takaisin Célineen. Minulla on tähän hyvä syy kyllä, miksi fanitan kyseistä laulajaa, tämä saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta näin se vain on. Omistin aikoinaan Sony Walkmanin, sellainen kannettava vekotin joka soitti kasetteja, ehkä jotkut teistä tietävät mitä ne ovat/olivat. Minun soittimeni oli hieman viallinen, siinä ei toiminut kelaustoiminto. Siskollani oli yhdellä kasetilla Green Dayn "Insomniac" levy ja toisella puolella oli Céline Dionin "The colour of my love". Green Dayn levyn loputtua, minunt "piti" kuunnella Célinen levy että pääsisin takaisin rokkaamaan laadukkaan pop-punkin pariin. Ja tästä se fanitus sitten lähti. 

Valehtelen jos väittäisin etteikö Célinen musiikki olisi edes vähän muokannut nykyminääni, koska onhan se, en sitten tiedä onko se muokannut parempaan vaiko huonompaan suuntaan, annan ystävieni olla tuomareina. Mutta, en usko että fanittaisin Dionia jos nyt kuulisin häntä ensimmäistä kertaa. Nykyäänkin kuuntelen häntä vain nostalgia mielessä, niitä 90-luvun levyjä kuten "Unison", "The colour of my love", "Falling into you" ja "Let's talk about love". Myös ranskankielinen levy "D'eux" oli kovassa soitossa junnuna. Kyllähän uudemmat "A new day has come" ja "One Heart" on ihan käypiä levyjä vielä. Sen uudempaa tuotantoa en juurikaan ole kuunnellut, välillä jotain olen kokeillut, mutta ei ne oikeen iske samalla tavalla kun nuo vanhemmat. Oli minulla myös kaksi konserttia VHS'llä jota diggailin; "Live in Memphis" ja "Live a Paris", näitä fiilistelen vieläkin joskus YouTubesta. Tuohon aikaan YouTubeehan ei ollut, joten kirjaston musiikkiosasto sai jeesata ja sieltähän molemmat videot löytyikin.

Vielä noin viisi vuotta sitten en oisi moisesta aiheesta olisi pystynyt näinkin julkisesti kirjoittaa, mutta koska en enään välitä siitä, mitä ihmiset pitävät musiikkimaustani. Kaikillahan näin ns. "guilty pleasure" levyja ja artisteja on, ehkä joskus kirjoitan jostain muista artisteista/biiseistä mitkä lukeutuvat tähän samaan kategoriaan. Sitä päivää odotellessa; my heart WILL go on!

For the love of the game.

Mietin tässä tovin mistä kirjoittaa, musiikista olen kirjoittanut pari viimeistä postausta joten mennään nyt urheilun maailmaan. Kuten arvata saattaa, en ole kova urheilun ystävä, mutta jääkiekko on erittäin lähellä sydäntä, penkkiurheilu moodissa siis. Kirjoitinkin Kokkolan lätkäjengistä tuossa joku aika sitten, mutta nyt ajattelin keskittyä toiseen joukkueeseen, rapakontakaiseen jengiin joka jo ylä-asteella valtasi sydämeni, 90- luvun puolivälissä. Kyseinen joukkue siis on Pittsburgh Penguins.

Jaromir Jagr takatukkansa kanssa 90-luvulla

Muistan taannoin, kun oltiin Helmikuussa 2012 keikalla Cassien kanssa Oulussa ja tapasin ensimmäistä kertaa Blind Architectin pojat, en tainnut tietää että jonkun ajan päästä soittaisin itse kyseisessä bändissä. Penguinsilla oli peli sinä päivänä, iltapeli Suomen aikaa ja katsoin sitä livenä keikkapaikan takahuoneessa läppäriäni ja mokkulaani hyväksikäyttäen. Söin siinä pizzaa katsoessani ja arkkitehtien basisti, nykyinen kämppikseni, Samuel kysyi että "oletko Penguins fani vain sen takia että Sidney Crosby pelaa siinä?". Vastaus oli tiukka "ei", ja jatkoin selittämistä että suurin syy taisi olla Jaromir Jagr ja hänen valloittava takatukka ysikytluvun puolessavälissä.

Tuohon aikaan ei ollu internettiä, tai oli kai, mutta ei se niin yleinen ollut. Mutta YouTubea ei varsinkaan tuohon aikaan vielä ollut, joten sarjan seuraaminen Suomesta käsin oli hankalaa. Onneksi oli teksti-tv ja viikottainen "NHL Power Weekly" makasiiniohjelma, joka kyllä kruunasi tämän pojan lauantai-aamut. Oi niitä aamuja, ne oli maagisia. Istua sohvalla pyjamassa ja syödä paahtoleipää ja katsoa tätä mahtavaa ohjelmaa. Oi niitä aikoja! Sitten jossain vaiheessa Nelonen näytti kerran viikossa viikonloppuna jonkun ottelun suorana yöllä ja selostajana toimi legendaarinen Pentti Lindegren. Ja kaikenlisäksi Nelonen näytti vielä kaikki Stanley Cup finaalit livenä. Muistan ainakin nähneeni vuoden 1995 finaalit jossa vastakkain oli New Jersey Devils ja Detroit Red Wings. Näitä katsoin meidän kesämökillä pienestä matkatelevisiosta samalla kun vanhemmat nukkuivat vintillä. Pelit taisi myös tulla aamupäivällä uusintana.

Max Talbot 2009 finaalien pääteeksi

Mutta takaisin pingviineihini. Se suhde on kestänyt, vaikkakin 90-luvun lopulla hetkeksi vaihdoin Dallas Starsiin, mutta ei se kestänyt ja pian olin taas Penguins-mies henkeen ja vereen. Muistan katsoneeni kevään '09 finaaleja Detroit Red Wingsiä vastaan huonolaatuisina streameina netistä ja kuinka Stanley Cup kannu saatiin Pittsburghiin monen raskaan vuoden jälkeen, edelliset mestaruudet oli keväiltä 1991 ja 1992. Se kyseinen "game seven" oli kyllä semmoinen trilleri että, mutta Max Talbotin kahdella maalilla saatiin pytty kotia, kun Red Wings kaatui seitsemännessä ottelussa maalein 2-1.

Nykyään minulla on NHL Gamecenter ja aina kun vaan mahdollista katson Pingujen pelit livenä öisin ja tässä kun olin suurimman osan viimekaudesta työttömänä niin olihan niitä valvottuja öitä aikalailla, ehkä joku 50 matsia katsoin livenä yöllä, kun runkosarjassa jokainen joukkue pelaa 82 ottelua. Ja sehän on sanomattakin selvää että odotan tulevaa kautta kuin sitää kuuluisaa kuuta nousevaa, mutta siihen on vielä aikaa. NHL runkosarja alkaa Lokakuun alussa, mutta kyllä sekin päivä vielä koittaa ja pääsen taas nauttimaan "pingviinikiekosta". Unelmanani on, että joku päviä pääsen Consol Energy Centeriin seuraamaan tämän suosikkijoukkueeni peliä livenä paikanpäältä, ja joku päivä sen vielä teen. Samalla kun Pittsburghissa olisin, menisin vanhan hallin, Mellon Arena (ent. Civic Arena), raunioille hiljentymään niinsanotusti, kaikki kolme Stanley Cupia Penguins voitti pelaessaan siinä hallissa. Uusi halli otettiin käyttöön kaudelle 2010-2011. Mutta, sitä päivää odotellessa; unelma elää!

Tässä alla vielä editoimani kunnianosoitusvideo Pittsburghin pingviineille.

Torspo custom drums.

Syksyllä 2010 jouduin oikean ranteeni kanssa leikkaukseen, syynä ranteenkanavanahtauma (carpal tunnel syndrome) joten en hetkeen kyennyt rumpuja soittamaan. Olin juuri hankkinut itselleni uuden, tai käytettynä ostin, rumpusetin ja jossain vaiheessa vaan sain päähäni maalata ne itse uusiksi. Mitään kokemusta moisesta minulla ei todellakaan ollut, vaan päätin opetella siinä samalla.

Bumblebeet Vaasassa keikalla Cassien kanssa

Väreiksi valitsin mustan ja oranssin, koska se on pitkään ollut oma suosikkiyhdistelmä, ehkä koska olen kovan luokan Pittsburgh Penguins fani. Suosikkirumpalini tuolloin, ja kyllä edelleenkin, oli Aaron Gillespie (ex-Underoath) ja hän oli julkaissut toisen signature settinsä joka oli törkeen hieno ja käytti juuri näitä värejä, mutta koska ne oli niin kalliit niin päätin sitten tehdä oman versioni niistä. Menin K-Rautaan ja kysyin minkäslaista väriä mun pitää käyttää ja vastaukseni sain että kalustemaali taitaa olla se oikea vaihtoehto. Mukaan tarttui tarpeeksi mustaa maalia, mikä siis toimisi taustavärinä ja myyjä sekoitti mulle purkillisen hienoa oranssia. Hong-Kongista hain kymmenen euron käsihiomakoneen ja pensselit ja eikun töihin. Rummut hioin silloisen treenikämpän pihakatoksessa ja maalasin oman yksiöni eteisessä, hightech. Pohjalle vedin pari kerrosta mustaa ja siihen päälle pari kerrosta oranssia, rummun kolmasosan paksuisen raidan. Lakaksi valitsin jostain kumman syystä mattalakkaa, näin jälkikäteen ois ollu parempi valita kirkas, mutta kai se lisää omaperäisyyttää entisestään. Rummut saivat nimekseen "Killerbees", mutta ajan myötä niistä on tullu "Bumblebees", mikä sopii vallan mainiosti.

Viime vuonna sain käsiini minun ihan ensimmäiset rummut, kerroinkin niistä postauksessa pieni rumpalipoika. Ne olivat pitkään kateissa ja se on pitkä tarina, ehkä siitäkin joskus vielä tulevaisuudessa enemmän. Mietin että olisi hienoa tehdä niillekin pieni kasvojenkohotus. No, irrotin niistä ns. "wrapin", eli päällyste kai se on suomeksi. Hioin ne osittain enoni pihalla ja osan tässä asuntoni pihalla myös. Aikaisemmin Hong-Kongista ostanut käsihiomakone ei suostunut tällä kertaa yhteistyöhön, joten sain tyytyä lainakoneeseen, hoiti sekin hommansa tietenkin. Pitkään ne sitten seisoi hiottuina tuossa eteisessäni ja mietin et minkä värisiksi ne maalaisin. Viime Marraskuussa liityin Kaemo nimiseen reggaeyhtyeeseen, joten mietin että voisin tehdä niistä minun reggaerummut ja niin siinä sitten kävi. Maalasin ne, tällä kertaa spraymaalilla, ystäväni Antin (Kaemon kosketinsoittaja) avustuksella ja pihalla, luonnollisesti kolmivärisiksi; punainen, vihreä ja keltainen. Värien saumakohdat meni huonon puupinnan takia, koska ovat halvat rummut, joten ne peitettiin kätevästi mustalla sähköteipillä ja eikun tajuton määrä lakkaa päälle, kirkasta tällä kertaa. Setti sai jo alkuvaiheessa nimekseen "Gracedrums" (Instagramissa voi #gracedrums tagilla löytää kuvia projektin etenemisestä), eli kunnianosoitus edesmenneelle äidilleni, Grace. Serkkupoikani Mika teki vielä custom etukalvon bassorummulle, jossa lukee "GRACE drums" ja sen alle Kaemon "logo". Setti on nyt Kaemon treenikämpällä käytössä ja yhden keikankin oon kyseisellä setillä ehtinyt soittaa.

Nyt kun olen saanut omat rumpuni maalattua niin seuraava askel oiskin sitten vaatimaton, nimittäin oman setin rakentaminen alusta loppuun. Se sitten olekaan mikään maailman helpoin homma se. Mutta ajattelin että seuraava settini voisin kuitenkin tavallaan tehdä itse. Saksassa on firma nimeltä STDrums, josta voi tilata valmiita runkoja ja metalliosat ja kaikki tarvittavat härpäkkeet ja sitten täällä kotosuomessa koota ne itse. Lähetin joskus aikoinaan hintapyynnön haluamalleni setilleni ja hinta ei kyllä ollu päätä huimaava, tai no nyt työttömänä on, mutta jos nyt pian saan duunin, niin voisi harkita jo tilaamistakin. Sitä päivää odotellessa. Keep the beat!

I know the pieces fit.

Mietin tovin tässä että mistä sitä tänään kirjoittaisi, mutta koska musiikki on niin iso osaa elämääni niin ajattelin kirjottaa bändistä joka kieltämättä on muokannut minua jonkin verran, yksi niistä monista siis, mutta aloitetaan tästä. Kyseinen bändi siis on Yhsyvaltalainen ja Tool nimeltänsä.

Lateralus (2001)

Kaikki alkoi siitä kun Turkulainen ystäväni Sofia oli löytänyt bändin. Asuin tuolloin vielä Kokkolassa, vuosi oli joko '01 tai '02, eli siis MSN Messengerin kulta-aikaa. Aina tasaisin väliajoin Sofia mainitsi bändistä aj hehkutti sitä kyllä enemmän kuin tarpeeksi, myöhemmin toki kävi minullekin ilmi että miksi.

Kokkolassa nuorena oli aika yleistä hengailla Anttila-kirjasto välimaastoa ja kirjaston musiikkiosastolla tuli vietettyä paljon aikaa. Eräs päivä silmäni bongasivat Tool yhtyeen kaksi levyä, levyt olivan nimeltään "Ænima (1996)" ja "Lateralus (2001)", joten nappasin ne mukaani. Tulin kotia ja äänitin ne MiniDiscille, kyllä, MiniDisc oli kova sana silloin ja muistan kuinka sitä puolustelin kovasti kun mp3-soittimet tekivät tuloaan, ilmeisesti turhaan. Noh, palautin levyt ja sitten unohdin sitten hetkeksi että, minulla on ne levyt nauhalla. Eräällä keikkamatkalla Deep Insight-yhtyeen kanssa päätin sitten kaivaa esiin yhden näistä levyista ja laittaa kuunteluun, koska ajomatka oli pitkä ja fiilis tutustua uuteen musiikkiin oli oikea.

Ænima (1996)

Päätin aloittaa "Ænima"- levystä, en tiedä, taikka muista miksi valitsin sen ja seuraavan 77-minuutin aikana elämäni tulisi muuttumaan. Levy lähti käyntiin raskaalla "tuhnuisella" riffillä ja heti kuulin jotain mitä en ollut ennen kuullut. Kuuntelin koko levyn tarkasti alusta loppuun. Levyn loputtua en oikein tiennyt mitä ajatella, tavallaan se musiikki jopa ärsytti, mutta jokin siinä kiehtoi että pyöräytin levyn samantien uudestaan läpi. Olin kai koukussa. Kuuntelin levyä seuraavien kuukausien aikana varmaan sata kertaa ja aina vaan löytyi jotain uusia juttuja ja sävyjä ja vielä tänäkin päivänä kun kuuntelen tätä levyä löydän jotain uutta.

 Sitten tuli se päivä kun luulin olevani valmis pistää "Lateralus", soimaan. Muistan tämänkin hetken hyvin; makasin sängylläni huoneessani Kokkolassa, joulun aikoihin ja ulkona oli kova lumimyrsky ja äiti oli kysynyt jos voisin pyörällä käydä hakemassa maitoa kaupasta hänelle, kun oli unohtanut ostaa maitoa, äiti siis oli jo aloittanut leipomisen eikä itse voinut sitä hakea, joten kuunteluni jäi lyhyeen. Kotiin tultuani menin uudestaan makuulle sängylleni, luurit korvilla ja painoin play nappia minun rakkaasta MiniDisc soittimesta. Levy lähti käyntiin ja heti huomasin kuinka kliinisempi levy tämä oli, eikä lähtenyt niin räväkästi käyntiin kuin edellinen levy. Mutta se riffi avausbiisissä, "The Grudge", joka lähtee ajassa 3:52, räjäytti tajuntani. Ja siitä eteenpäin tuli kylmiä väreitä toistensa jälkeen. Nykypäivänä tämä levy on, tietysti Æniman rinnalla levy, josta ei voi vain kuunnella yhtä biisiä, vaan pitää kuunnella levy kokonaisuutena. Tämä pätee ehkä paremmin Lateralus-levyyn kuitenkin. Tätä kirjoittaessani luureissa huutaa kyseinen levy ja kyllä kuulostaa jälleen hyvältä. Sanoituksellisesti tämä levy on edeltäjäänsä mielestäni hieman parempi ja positiivisempi.

Danny Carey

Tool on muokannut muutakin kuin musiikkimakuani, bändin rumpali Danny Carey on vaikuttanut hurjasti omaan tyyliini soittaa. Vaikka Danny on ihan eri luokkaa ja osaan vain 10% jutuista mitä kyseinen kaveri saa aikaan niin silti olen pominut sieltä täältä pieniä kikkoja mitä vielä tänäkin päivänä kuulee soitostani. Hyvänä esimerkkinä toimii se, kun olimme Deep Insight- yhtyeen kanssa Ruotsissa äänittämässä levyä niin heitin yhteen biisin pientä Tool kikkaa johon, oton nauhoitettua, äänittäjä totesi että "taidat olla Tool- miehiä". Siitä innostuneena päätin alkaa viljelemään niitä lisää levylle, mutta yritys jäi lyhyeen kun äänittäjä pysäytti nauhoituksen kesken ottoa ja sanoi luureihini että "eiköhän se yks riitä".

Makumatkalla Vaasassa.

Raippaluodon silta

Heippa! Olen tässä nyt pari päivää ollut Vaasassa kyläilemässä, niin siksi en eilen kirjoittanut, olihan eilen kuitenkin sunnuntai, eli lepopäivä. Lepäämisen lisäksi käytiin syömässä eräässä vallan mainiossa hampurilaismestassa, josta nyt näin pikaisesti aion kirjoittaa. Kyseisen ravintolan nimi on Smith's Burgers ja sijaitsee, kuten myös nimestä käy kivasti ilmi, Vaasan Sepänkylä, seppä on siis smith, jos ette hoksanneet, allekirjoittaneella siinä meni tovi jos toinen tajuta yhteys.

Kyseinen ravintola on suhteellisen uusi ja erikoisuutenaan, hyvän ruoan lisäksi, on se, että he käyttävät dippiä ja juomaa lukuunottamatta paikallisia raaka-aineita, jopa hampurilaissämpyläkin on tehty paikallisessa leipomossa.Vaikkakin hampurilainen oli aterian keskipisteenä niinsanotusti, oli ranskalaiset kyllä parasta ateriassa. Pöytään saapuessa (ja kuvassa) ihmettelin, että näyttävätpä ne kovin palaneilta, vaan eivät olleet. Ne olivat aivan käsittämättömän hyvät ja niille dipiksi valitsin, ystäväni suosituksesta, smokey- nimisen dipin joka kyllä kruunasi koko aterian.  Eikä ruokaa oltu pilattu hinnoillakaan, vaan 200g pihvin sisältävän hampparin, juoman, ranskalaiset JA dipin sai vaatimattomaan 12 euron hintaan (100g pihvillä sama ateria on vaatimattomat 8 euroa). Ja kun ottaa huomioon että kyllä tämä paikka mäkit sunmuut päihittää satanolla ja se, että paikallisista raaka-aineista tehdään niin en voi muutakun suositella. Jos joskus ajatte kasitietä Vaasan ohi, poiketkaa ihmeessä. Linkitän alle vielä kyseisen mestan facebook sivun. Kiitos ja hyvää ruokahalua!

Smith's Burgers on Facebook

Se on Hermes!

Eilen en kirjoittanut ja kaikkia on varmaan superhuolissaan, kyllä, kaikki on niin superia nykyään; superkuu, superukkonen ja niin edelleen.

Eilen oli kuitenkin hieno päivä, ainakin minulle ja paikalliselle jääkiekolle. Kokkolan jääkiekkoylpeys Hermes aloitti harjoituskauden pelaamalla rakasta paikallisvihollista, JHT Kalajoki, vastaan. Ottelu päättyi Hermeksen vakuuttavaan 3-0 voittoon. Jotkut teistä ehkä tietävät, mutta teille jotka ette sitä tiedä, toimin tänä kautena kyseisen joukkueen kotiottelu DJ:nä nyt kolmatta kautta, mikäs sen hienompaa kun saa yhdistää kaksi henkilökohtaista intohiomoa, nimittäin musiikki ja jääkiekko. Palkkaa tästä ei tosin makseta, eli talkoohengessä mennään, mutta, pääsen tietty otteluihin maksutta ja on yksi parhaimmista paikoista hallissa, jääntasolla, jäähyaitioiden välissä. Plus, erätauolla ilmaista grillimakkaraa; score!

Tosin tänä vuonna serkkupoikani Petri tulee mukaan ja hoidetaan ottelut about 50/50, että itsekin pääsen välillä katsomoon huutelemaan. Hermeksellä on oma faniporukka, Hermes Loyals nimeltänsä, ja heillä on oma osaa katsomoa vastustajan jäähyaition takana, joten vasustajalla ei oo mukavat oltavat kun rangaistuksen ottavat, se on sanomattakin selvää.

Vaikkakin Hermes pelaa Suomi-sarja tasolla, joka teille tietämättömille on Suomen kolmanneksi korkein sarjataso, niin on silti niin mahtavaa olla mukana tässä touhussa. Hermeksen kulta-ajat sijoittuvat 90-luvun puoleenväliin, kun taisteltiin Mestiksessä, tai silloin sen nimi oli Fazer-liiga, Finlandia-sarja tai mikä milloinkin. Mestis pronssiakin tuli 2000-luvun alussa, mutta sitten tuli konkurssi ja putoaminen alimpaan sarjaan. Sieltä tehdään nyt hidasta mutta varmaa nousua. Turussa kun asuin (2003-2012) seurasin Hermeksen edesottamuksia netistä ottelukoostevideoiden avulla ja aina kun olin Kokkolassa käymässä, pyrin käymään peleissä. Penskana tuli käytyä paljon matseissa siskon ja kavereiden kanssa ja halli oli täynnä ja tunnelma katossa. Tätä vielä kaipaan ja uskon että se päivä koittaa vielä. Mutta pelaa sitte Hermes Suomi-sarjaa tai Mestista, niin olen täysillä mukana ja kannustamassa omiani, rakkaudesta seuraan!

YouTube: Maalikooste eilisestä harjoitusottelusta

Pieni rumpalipoika.

Mietin pitkään että mistä kirjoittaisin tänään, ja yht'äkkiä tuli mieleen avainsana "rummut", joten kerron hieman miten tämä minun suhde rumpuihin sai alkunsa.

Musiikkileirillä Larsmossa 11-vuotiaana

Joskus, veikkaisin että 9-10 kesäisenä serkkupoikani Harri sai omat rummut, en Harrin kanssa paljoa hengaillut, mutta hänen pikkuveljensä Kaj ja minä vietettiin paljon aikaa yhdessä. Ihastelin Harrin soittoa heidän autotallissaan, mutta myös Helluntaiseurakunnan nuortenkuorossa, jossa hän toimi rumpalina. Muistan joskus miettineeni itsekseni että "kuinka vaikeeta tuo nyt voi oikestaan olla?". Sitäpaitsi, se näytti niin tajuttoman hauskalta puuhalta. En tiedä halusiko isäni että tarttuisin kitaraan, mitä hän siis itse soitti, mutta minä valitsin rummut. Rumpali-urani alusta en paljoa muista, mutta muistan sen verran ettei minun koskaan oikeastaan tarvinut opetella rummuttamista, tai sen alkeita. Istuin vaan rumpujen taakse ja homma toimi, näin minulle on myös myöhemmin vanhempieni toimesta vahvistettu. Peruskomppi taittui siis suhteellisen hyvin jo aikaisessa vaiheessa uraani ja ensimmäinen kunnon rumpupesti mikä minulle siunaantui, olikin tuo serkkuni Harrin jättämä aukko Helluntaiseurakunnan nuortenkuorossa rumpujen takana kun hän sieltä siirtyi pois.

Deep Insight keikalla Tavastia-klubilla 2003

Ensimmäiset ikiomat rummut sain 12-vuotislahjaksi isältäni, vuosi oli siis 1994. Rummut oli Century-merkkiset ja väriltään ne olivat viininpunaiset, symbaaleina toimi Saksalaista taattua laatua olevat Headliner-merkkiset. Näillä rummuilla sitten soitin seurakunnassa missä isäni ja äitini kävi, isä soitti kitaraa ja äiti lauloi ja minä paukutin rumpuja, useimmiten aivan liian kovaa ja tempo ei tahtonut pysyä kasassa, mutta komppi kylläkin. Ensimmäinen oikea bändi missä soitin oli eräs punk/rock bändi jolla ei tainnut olla edes nimeä, mutta keikka meille tarjottiin paikallisesta, hyvinkin legendaarisesta, seurakunnan ylläpitämästä iltakahvilasta nimeltä Café Backstage. Pari päivää ennen keikkaa jouduttiin perumaan, koska meillä ei ollut tarpeeksi biisejä. Matkan varrella oli paljon pikkubändejä missä soitin, mutta ensimmäinen kunnolla keikkaileva bändi jossa vaikutin oli Deep Insight, liityin bändiin Helmikuussa 2002. Bändin kanssa kierreltiin paljon Eurooppaa joten sain matkustaa ja nähdä jos jonkinmoisia paikkoja, kaupunkeja ja maita.

Endrive keikalla Turussa.

Deep Insight urani kesti aika tasan kolme vuotta, kun soitin jäähyväiskeikkani Kokkolan West Coast Barissa Helmikuussa 2005. Olin bändin mukana muuttanut Turkuun kesällä 2003 ja lähdettyäni bändistäni päätin jäädä sinne asumaan. Turussa onkin sitten ollut jos minkänlaista projektia, mutta maininnan arvoisia ovat kolme bändiä; Endrive (hardcore/metalcore), Starlight Nine (hardcore/emo) ja Cassie (post-rock). 

Muutettuani Kokkolaan takaisin syksyllä 2012 liityin paikalliseen post-rock bändiin nimeltä Blind Architect ja vähän sen jälkeen tiet Cassien kanssa erkani, kun treenaamisesta tuli hankalaa, koska bändi siis jäi Turkuun, luonnollisesti. Urani Blind Architect yhtyeessä jäi lyhyeksi, mutta yhden kahdentoista päivän Euroopan kiertueen niiden kanssa soitin Tammikuussa 2013 ja alkukeväästä 2014 jätin bändin ja liityin paikalliseen reggaeyhtyeeseen nimeltä Kaemo.

Voisin kertoa lisää joskus myöhemmin tarkemmin erinäisistä bändeistä missä olen ollut ja rumpaleille kiinnostaa rumpukamahistoriaa. Mutta tässä oli tämä rumpalinurani näin "lyhkäisyydessään". Toivottavasti jaksoitte lukea, aika pitkä siitä tuli ja loppua kohden jouduin vähän hoputtelemaan. Mutta lisää bändeistäni joku toinen kerta. Koitetan pojat ja tytöt pärjätä!

Taivaan tuolla puolen.

En tiiä onko tämä liian aikaista ja/tai kliseistä puhua Robin Williamsin elokuvista tässä vaiheessa, ehkä kalastan vaan lukijoita, ehkä vaan pidän kyseisen näyttelijän elokuvista. Ajattelin vain lyhyesti kertoa muutamasta omasta suosikistani.

"Good Will Hunting" (1997)

Ehdoton suosikkini! En tiedä kuinka monta kertaa olen kyseisen elokuvan katsonut, se on näitä omia ns. "vakkareita", että jos haluan vaan chillata, tehdä popcornia ja katsoa joku hyvä leffa, niin (liian) usein tämä päätyy DVD soittimeeni. En koe Williamsin olevan tässä elokuvassa sivuroolissa, vaikka hän siitä Oscarin taisi tästä elokuvasta voittaakin, ansaittu voitto jokatapauksessa.

"The Big White" (2005)

Ehkä vähän tuntemattomapi elokuva, mutta omasta leffakokoelmasta löytyy tämäkin teos. Kyseessä lievästi synkkä, musta komediaelokuva ja herra Williamsin roolisuoritus on, tässäkin tuotoksessa, aivan mahtava. Loistavan juonen lisäksi, ikäänkuin bonuksena, elokuvassa näyttelee myös herra nimeltä Woody Harrelson.

"What Dreams May Come" (1998) 
suom. "Taivaan tuolla puolen"

Ehkä koskettavin näkemäni Williams elokuva. Elokuva kertoo, näin lyhyesti, tuonpuoleisesta; taivaasta ja helvetistä, jälleennäkemisen riemusta ja siitä, mitä ihminen on valmis tekemään sen eteen. Elokuvassa nähdään myös aina loistava Cuba Gooding Jr.

"Good Morning, Vietnam!" (1987)

Mitähän tästä klassikosta nyt voi sanoa. Ajattelin että "Good Will Huntingin" lisäksi en ottaisi mukaan näitä ns. "varmoja valintoja", mutta onhan tämä nyt pakko mainita. Hulvaton, mutta silti syvällinen, hyvänmielenelokuva. En ole vähään aikaan kyseistä elokuvaa katsonut, ehkä pitäisi taas tässä joku päivä kun joutaa.

Tässä vielä listaa elokuvista mitkä, minun mielestäni, kannattaa katsoa:

"Insomnia" (2002)
"One Hour Photo" (2002)
"The Final Cut" (2004)
"The Housed of D" (2004)
"Awakenings" (1990)
"Dead Poets Society" (1989)

Live with it.

Hei vaan hei kaikki ihanat ihmiset. Päätinpä sit perustaa suomenkielisen blogin. Mulla ei oo mitään hajua mitä tuun tänne kirjottamaan, mut veikkaan että tulee olemaan aika musiikki-, elokuva- ja jääkiekkopitoista tavaraa.

Tähän ihan heti alkuun pitänee kai kertoa vähän itsestäni. Olen 31- vuotias wannabe muusikko (taino ihan kohta jopa 32 vuotia), henkinen ikä pyörinee jossain 22-24 vuoden välimaastossa. Asun ja elän Suomen Chicagossa, ei, se ei ole Lahti! Lahtihan on Suomen Detroit, väkivallan kehto. Kokkola on Suomen Chicago, eli "windy city" koska täällä tuulee ja kuten myös Chicagosta, täältä tulee maan kovimman bluesmiehet (Wentus blues band). Oho, eksyin aikalailla aiheesta. Niin, olen siis 32-vuotias wannabe muusikko, pääsoittimenani on rummut, joita olen paukuttanut noin 9-10 vuotiaasta asti. Olen vaikuttanu aika monessakin, muutamassa jopa suhteellisen menestyneessäkin bändissä. Soitan myös akustista kitaraa, nuotiokitaristitasolla. Musiikin lisäksi rakastan elokuvia, katson niitä paljon ja liian usein jo itselleni entuudesta tuttuja, tosin eilen katsoin itselleni aivan uuden elokuvan, kun FOX kanava täräytti ilmoille "Rankka Päivä (1993)" elokuvan jota en ollut nähny, mutta pitkään halunut, se oli hyvä leffa se! Harrastan myös videokuvaamista ja sen editoimista, tosin tietokone pitäisi päivittää nopeampaan että editointi olisi sujuvampaa, lahjoituksia JA ehdotuksia otetaan vastaan ja ei, en osta mitään homehtunutta omenaa.

Hoh, tulipas sekasotkuista tekstiä, sen siitä saa kun aivot toimii nopeammin kun kymmensormi järjestelmäni, taino itseasiassa käytän yhdeksää sormea, oikea peukalo harvemmin osallistuu kirjoittamiseen. Voitin jopa kouluaikoinani ATK opettajani nopeukirjoituksessa, vaikka hän vakuutti että kymmensormijärjestelmä on nopeampi, pah sanon minä. Whatever floats your boat.

Olen tällä hetkellä työtön muusikonrenttu, mutta muutaman tunnin päästä olisi "työhaastattelu", joten toivotaan parasta. Duuni ois kyllä kiva, ei pelkästään vaan rahallisesti, vaan myös psyykkisesti. Tiedän kyllä jo mihin ensimmäinen (tai toinen) palkkani menisi, PS4 pelikonsoliin ja myöhemmin NHL15 peliin jonka jälkeen alkaisin säästämään tehomyllyäni, uutta tietokonettani, varten. Niin ja lisää tatskoja ois aikomus ottaa.

Oli kyl sekava eka postaus, mutta kuten eräällä kaverillani on tapana sanoa, tai joskus taannoin oli, "live with it"

Nähdään!