Here in the Southtown.

Noniin, tänään ei ollut työpäivää, vaan koulutuspäivä joka loppui aika lyhyeen, pääsin kotia jo tuossa yhden maissa. Eli nyt on oikea aika kirjoitella blogia ja aiheena tänään musiikki, tarkemmin ottaen eräs albumi joka kieltämättä muutti elämäni, tai ainakin musiikillisesti ja rummullisesti, vai voiko noin edes sanoa? Ja haluan myös tässä vaiheessa jo omistaa kyseisen blogipostauksen ystävälleni Villelle (alias. TIMMY!).

"The fundamental elements of Southtown"

Eräänä kauniina päivänä vuonna 1999 olin ystävieni kanssa erään paikallisen seurakunnan nuorisotapahtumassa täällä Kokkolassa ja ystäväni Saulin ystävä näytti minulle kappaleen joka tulisi mullistamaan elämääni ja musiikillista suuntautumistani sekä vaikuttaa rumputyyliini hyvin radikaalisti. Pienestä cd soittimesta kajahti ilmoille kappale nimeltä "Southtown" ja mietin, että voiko näin hyvää musiikkia olla olemassakaan. Kuuntelin tuohon aikaan paljon räppiä, mutta pohjimmiltaanhan minä olen kuitenkin rokkimiehiä, niin tämä uutuus, tämä tapa sekoittaa räppia ja rokkia osu ja uppos heti kerralla. En muista kuinka monta kertaa tätä biisiä kuunneltiin sinä iltana, mutta veikkaisin että aika monta.

No, bändi kyseessähän on P.O.D. (Payable on death) ja niiden esikoisalbumi isolla levy-yhtiöllä, levy kantaa otsikon nimeä, eli "The fundamental elements of Southtown", levy-yhtiönä toimi monikansallinen Atlantic Records ja levy julkaistiin Elokuussa 1999. Tietysti heti albumi oli saatava, mutta ongelmana oli, että tuota levyä ei Suomesta oikein tahtonut löytää, ainakaan tuohon aikaan vielä ja kotonamme oli vain 56k modeemi ja yhden biisin lataaminenkin kesti ikuisuuden. Boxman-nimisestä verkkokaupasta, taitaa olla nykyinen CDON, löytyi kyseinen levy joten tilasin sen heti, tosin itse levyä varmaan odotin valehtelematta 4-6 kuukautta. Muistan kun ystäväni Ville tilasi samaan aikaan lätyn ja sai sen viikkoja ennen minua ja voi kuinka sitä kuunneltiin ja fiilisteltiin. Levyä odotellessa kävin Kokkolan kirjastossa, jossa oli nopea internet, otin luurit mukaan ja fiilistelin "Southtown" kappaleen musiikkivideota ties kuinka monta kertaa, se oli upea ja on edelleen, katsoaksesi videon, klikkaa tästä. Vihdoinkin sitten sain omani ja heti siirsin sen myös kannettavaan MiniDisc soittimeeni, että voisin kuunnella sitä ihan missä vain ja kutakuinkin milloin vain.

Ville ja Sonny keikan jälkeen

Se mikä tässä minulle oli uutta, sen lisäksi että yhtye sekoitti hiphoppia ja rokkia/metallia, oli se, etten ollut aikaisemmin oikeen ns. "huutomusiikkia" kuunnellut, tämä bändi ja eteenkin tämä levy, avasi aivan uusia ovia musiikillisesti. Aloin kuuntelemaan enemmän hardcorebändejä tämän jälkeen. Myös rummutukseni sai aivan uuden ulottuvuuden, nähtyäni bändin rumpalin, Noah "Wuv" Bernardo Jr.:n työskentelyä. Kaverilla on aivan mieletön groove ja samalla sellainen energia ja raivo rumpujen takana että se tarttui, pahasti. Liityi noihin aikoihin Deep Insight:iin ja kuulin usein keikkojen jälkeen että näytän ihan P.O.D.:n rumpalilta, se nauratti, mutta totta se oli kun itse katsoin jotain keikkataltiointeja. Tahallistahan se ei missään nimessä ollut, se vaan tarttui, kun ihastelin sitä niin ja tutkiskelin sitä tarkasti.

Minä ja P.O.D. vokalisti Sonny keikan jälkeen

Sitten uupui se viimeinen unelma, kyllä, nimittäin nähdä bändi livenä, mutta Euroopassa ja eteenkin Suomessa bändi oli hyvin tuntematon, vaikka minulla oli kyseinen levy ja pari aikaisempaakin pienemmällä levy-yhtiöllä julkaistua alkuperäisinä, ne tilasin äidin visakortilla rapakon takaa Ameriikoista. No, kun bändi loppuvuodesta 2001 julkaisi "Satellite" albuminsa ja nousi paremmin Eurooppalaisten tietoisuuteen bändi teki lyhyehkön Euroopankiertueen, mikä ei Suomeen asti yltänyt, mutta Ruotsiin kylläkin. Niin mahtavat vanhemmat kun minulla on, niin he lähtivät Ruotsiin kanssani, he tapaamaan tuttuja ja minä yhdessä ystävieni Villen ja Rebeccan kanssa katsomaan tätä mahtavaa bändiä livenä Tukholmassa, Tammikuussa 2002. Konsertti oli aivan uskomaton, euforinen. Lämppärinä toimi Ruotsin hardcore ylpeys, Blindside, joka rökitti yleisöä vain noin 20 minuutin ajan, mikä oli toki hyvä koska halusin vaan nähdä pääaktin keikkaa. Lyhyt vaihto ja lava pimeni, hetken päästä "Set it off" kappaleen rumpuintro rävähti ilmoille ja siitä se lähti, olin taivaassa, tai ainakin siltä se tuntui. P.O.D.:ta sen verran hyvin tutkinneena tiesin, että he kutsuivat fanejaan, joita kutsuvat sotureiksi ("Warriors"), tapaamaan bändiä keikan jälkeen takahuoneeseen. Setin loputtua minä, Ville, Rebecca ja muutama muu tosifani menimme takaovelle odottamaan ja kuinka ollakaan, hetken kuluttua oltiin bäkkärillä jutustelemassa bändin kanssa ja hengailimme, aivan tajutonta, ei sitä vielä oikeen nykypäivänäkään oikeen tajua mitä on saanut kokea. Myöhemmin samana vuonna, eli Toukokuussa, näin bändin uudestaan livenä Tukholmassa jolloin vanhempani kustansivat matkan ja olin erään Turkulaisen P.O.D. fanin, Sofian, kanssa matkassa. Tästä en sen enempää kirjoita koska siihen menisi aivan liian paljon aikaa ja tämä postaus on jo nyt ihan tarpeeksi pitkä.